Heimo Hirvonen – keksijä vai kylähullu?

 

Saavuin Jänkävaaran kylään, Pohjois-Puolangalle, tarkoituksenani selvittää saamani juttuvinkki. Eräs lukija oli kertonut paikkakunnalla vaikuttavasta Heimo Hirvosesta, joka oli alueella hyvin tunnettu omintakeinen puuhamies ja keksijä.

Kirkonkylällä kierrettyäni sain vihdoin vihiä, mistä häntä kannattaisi lähteä etsimään. Joskus kai autotienä ollut, nyt metsittynyt polku johdatti minut vanhan rintamamiestalon pihapiiriin. Ohjeet olivat kullanarvoiset, sillä navigaattori ei tällaista kohdetta tuntenut. Ei ole Googlen auto näillä kulmilla liiemmälti ajellut.

Perille kuitenkin löysin. Autosta ulos astuessani huomasin, että pihapiiri oli oudon hiljainen. Ei pystykorvaa räksyttämässä, ei ketään muitakaan. Käyskentelin aikani pihalla ja huhuilin ympärilleni, kunnes kuulin tervehdyksen talon takaa.

Siellä istuskeli vanhempi ukko, naamaltaan pikimusta. Suupielessä sätkä, yllä työvaatteet, kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä. Hän köhi tupakkayskää, kankesi itsensä maasta ylös ja lähti askeltamaan minua kohti. Vasta lähempänä näin, että kyseessä oli kyllä kantasuomalainen mies, mutta kokonaan noessa.

Esittäydyin. Ukko päästi suustaan epäselvän tervehdyksen ja köhi lisää nokea keuhkoistaan. Totesin pian, että olin löytänyt juuri oikean miehen – Heimo Hirvosen.

Istuimme pihakeinuun. Heimo tumppasi sätkän, sytytti uuden ja alkoi kertoa. Nokisuuden syy selvisi pian: hän oli ollut purkamassa kotitalonsa vanhaa pönttöuunia, kun koko rakennelma romahti ja pirtti täyttyi noesta.

Onni oli matkassa, sillä emäntä sattui olemaan kylillä. Muuten olisi saattanut hänenkin keuhkot saada tuhdin annoksen nokea.

Nyt Heimo istui huilimassa, piti Nortin mittaista taukoa ja pohti, mitä emäntä mahtaisi palatessaan sanoa, kun näkisi mustuneen kodin.

Heimo muljautteli suussaan tekohampaita, katseli ilkikurisesti minua ja sanoi:
– Ne on naiset niin kiivaita välistä.

Kysyin hänen maineestaan keksijänä. Heimo hymähti ja sanoi:
– Kylähulluna pitävät. Hah! Ja oekeessa taitavatten hyö olla.

Sitten hän kertoili, että kaikenlaista oli tosiaan tullut keksittyä. Ensimmäinen idea oli syntynyt kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän putosi katolta kirkonkylässä Pappilan päärakennuksen pärekattoa tehdessään.

Ei ollut köyttä ympärillä, jalka lipsahti ja mies tuli tonttiin. Onneksi alla ei ollut pyörätelinettä – se oli parin metrin päässä. Jos olisi sattunut tippumaan suntion Jopon päälle, olisi käynyt huonosti. Nyt alla oli tuore kukkapenkki, multa ja kananpaskaa. Pudotus ei ollut kohtalokas, enemmänkin ikimuistoinen. Ja haiseva.

Ilma lähti keuhkoista, mutta mies selvisi mustelmin. Pää kolahti sen verran, että taju käväisi poissa – ja juuri tuona hetkenä syntyi ajatus liukumattomista kengänsuojuksista.

Heimo ehti pian väkertää mallikappaleet: luonnonkumiset lisäkengät tavallisten kenkien päälle. Niiden avulla askel piti kuin tauti, vaikka kuinka viettävällä katolla kekkuloisi. Huono puoli oli se, että kengät eivät hengittäneet. Työpäivän jälkeen hienhaju oli niin pysäyttävä, ettei emännän viereen ollut asiaa.

Vuosien varrella keksintöjä kertyi lisää. Useimmat ideat syntyivät – kuinkas muutenkaan – katolta tipahtamisen jälkeen. Heimo oli kysytty katonkorjaaja, mutta vaimonsa kanssa he olivat sopineet, ettei kengänsuojuksia enää käytettäisi hajuhaittojen vuoksi.

Pihan perältä löytyi työpaja jonne Heimo minut opasti. Se oli täynnä erilaisten keksintöjen prototyyppejä ja mallikappaleita. Heimo esitteli niitä, kertoen niiden syntyhistoriaa sätkä suupielessä. Kaikkien käyttötarkoitusta en ymmärtänyt – osasyynä sätkän aiheuttama mumina ja se, että hän tuon tuostakin muljautti tekohampaitaan.

Näin kuitenkin omin silmin yksikätisten kyntöauran, teleskooppilapion, siipimutteriavaimen, videonauhan kelaimen, aurinkokennolla toimivan lannanlevittäjän, molempijalkaisten kengät, kulmikkaan kaulimen sekä vasikan synnytyspannan. Viimeksi mainittua hän oli käyttänyt itse, kun naapurin lehmän poikiminen ei meinannut onnistua. Ja idea siihenkin oli syntynyt navetan katolta tipahtaessa. Onnistuneen vasikoinnin jälkeen oli pantaa tarjottu myös kunnan sairaalan synnytysosastolle, mutta siellä oli ykskantaan todettu sen olevan täysin epäsopiva ihmislapsen synnytykseen ja suoraan sanottuna hirveä.

Kovasti oli Heimo keksintöjä ehtinyt suoltaa ja kaikki olivat saaneet alkunsa erilaisista pudotuksista. Ja kun ihmettelin näitä toistuvia tapaturmia ja kysyin, eikö turvaköysi olisi ollut paikallaan, Heimo kohautti olkapäitään ja totesi:
– Vua olis jäänynnä moni hyvä keksintö tekemäti.

Mitäpä siihen lisäämään. Heimo Hirvonen oli tosiaan maineensa veroinen – keksijä tai kylähullu. Miten sen nyt ottaa.