NAURETTAVIA TARINOITA

Terveiset täältä kirkkoherranviraston juuri uusitusta vessasta. Kuten olemme kaikki saaneet lehdestä lukea, varsin mittava uudistus kirkkoherranviraston tiloissa on nyt valmis, ja siksi päätän ensitöikseni tulla tutustumaan siihen, miten minunkin kirkollisverorahani on käytetty. – Ja paskat. En ole kirkollisveroa maksanut vuosiin. Sen verran epäonnistunut oli avioliittoni, että katson kirkon olevan siihen osasyyllinen. Mutta asiaan. Remontti on siis valmis, ja sain hyvän syyn tulla tiloihin tutustumaan, kun piti hankkia syntymätodistus. Nyky-yhteiskunta kun ei millään usko, että olen hengissä, ellei siitä ole painettua paperia. Sanonko mitä sillä voisi pyyhkäistä. Mutta olihan siis oiva syy tulla, ja täytyy sanoa, että kyllä täällä kelpaa kyykkiä. Ja hyvin harras tunnelma täällä vallitsee, kun toimitusta tehdessäni kuulen taustalla hiljaisen ja hartaan urkumusiikin soinnut. En ole täysin varma, tuleeko se jostain kaiutinjärjestelmästä vai onko salin puolella menossa jokin aamuhartaus. ...

 Tervehdys täältä Naapurivaaran seniorikodin Inva-vessasta. Ei tarvitse pelästyä – en ole invalidisoitunut. Ajattelin vain käyttää tilaisuuden hyväkseni ja valitsin tämän vessan, koska näissä Inva-vessoissa on mukavasti kahvat helpottamassa pytylle käymistä ja pytyltä nousemista. Tulin tänne seniorikotiin tervehtimään tätiäni, joka viettelee täällä ansaittuja eläkepäiviä. Päivät sujuvat leppoisasti sängyssä maaten ja syöden. Siinäpä ne tärkeimmät. Päivään tuovat jännitystä sellaiset asiat kuten se, onko lounaaksi tarjottava sose lusikalla syötävää vai pillillä imettävää. Hampaat kun ovat menneet, ei paljoa näkkäriä voi rouskuttaa. Toinen jännityksen aihe täällä on – ja siitä mummelit itse asiassa lyövät keskenään vetoa – kuka heittää ensimmäisenä lusikan nurkkaan. Oikein arvannut saa muiden päivän Diapam-annokset. Tätini alkaa olla jo aika haka arvaamaan. Hänelle onkin muodostunut huoneensa pöytälaatikkoon aikamoinen arsenaali pillereitä. Sillä määrällä voisi käydä jo kauppaa p...

Kun täällä Pohjolassa kesä alkaa lähestyä loppuaan, puut alkavat varistaa lehtiään ja linnut suuntaavat kohti etelää, alkaa suomalainen valmistautua talven viettoon. Seuratkaamme hetkisen tyypillistä suomalaista omakotitaloasujaa ( Domusprivatus habitator ). Tämä kyseinen yksilö erottuu monella lailla kerrostaloasujasta ( Domuscollectivus habitator ), joka jää paitsi monesta riemukkaasta rituaalista, joita talveen valmistautuva omakotitaloasuja kokee. Omakotitaloasujan sisäinen kello alkaa syksyn koittaessa antaa merkkejä siitä, että pian on aika alkaa valmistautua. Omakotitaloasuja kaivaa kuin itsestään esiin villasukat ( Calcetta lanosa ) ja tuo eteisen vaatekaappiin valmiiksi lämpimiä talvitakkeja ( Jacketus hibernalis ). Pian omakotitaloasuja havaitsee hetken olevan oikea. Hän vetää ylleen tuulipuvun ( Polyesterus maximus ), kumisaappaat ( Saappaus nokianus ), sormikkaat ( Mittenus villanus ) sekä lippahatun ( Capellus visorius ) ja astelee pihalle innokkaasti. Ensin omakotitaloa...

Tervehdys täältä festivaalijunan vessasta. Olen tosiaan liikkeellä festivaalijunalla, matkalla – noh, en nyt sano minne tarkalleen, ettei mene mainostamisen puolelle. Mutta sanotaan, että erääseen merelliseen kaupunkijuhlaan. Tämä festivaalijuna on tällainen museojuna. Veturina ihan oikea höyryveturi ja vaunut tummia, ajan patinoimia puuvaunuja. Juna on täynnä enemmän ja vähemmän festivaalihenkeä täynnä olevaa kansaa. Siis suomeksi sanottuna – juna on täynnä känniläisiä. Nimittäin eihän suomalainen festivaaleilla käy ilman, että menoa siivitetään alkoholijuomilla. Ollen näin junan kuljettajan ja konduktöörin ohella ainoa selvinpäin oleva, päätin parkkeerata tänne junan vessaan. Tosin ei tämä reissu ihan ilman kommelluksia näköjään suju näin selvinkään päin. Näissä entisaikojen junien vessoissa ei ollut mitään vesihuuhtelujärjestelmää. Pommi siis putosi aina reiästä suoraan kiskoille. Matkustajia vain ohjeistettiin pidättelemään asemien kohdalla. Siinä oli nimittäin riski, että jos l...

Korvatunturin lennonjohdosta on tullut huolestuneita yhteydenottoja liittyen huhuihin, että Pukin lähtö lahjojenjakokierrokselle olisi viivästymässä – ja valitettavasti tämä on totta. Siellä on kohdattu pieniä haasteita, mutta yleisölle on vakuutettu, että mistään suurista ongelmista ei ole kyse. Lähtöaikatauluun on tosiaan tullut pieni viivytys. Reen tarkistuksessa havaittiin ongelmia, joiden vuoksi jouduttiin hetken aikaa odottamaan varaosia Rovaniemen Motonetista. Lentomekaanikot häärivät parhaillaan reen kimpussa, ja muutama tonttukin on siellä työkaluja ojentelemassa. Catering on saatujen tietojen mukaan myös aiheuttanut hieman päänvaivaa. Ei ole saatu muutamalle porolle niiden vaatimia erikoisruokavalioannoksia – siis laktoosittomia. Ja muistissahan on vielä muutaman vuoden takainen episodi, jossa Petterin vatsalaukku reagoi annokseen, joka vastoin ohjeita sisälsi maitoa. Tuolloin Pukki jäi inhottavasti siihen tulilinjalle. Tästä on nyt otettu opiksi, eikä lähtölupaa voida antaa ...

Terveiset täältä serkkupojan kesämökin ulkohuussista. Erehdyin lupautumaan mukaan tänne böndelle, kun serkku maalaili eteeni idyllisen kuvan Suomen kesästä, kauniista järvimaisemasta ja rennosta lekottelusta laiturin nokassa. – Ja paskat. Töihin se minut tänne raahasi. Laituri pitäisi korjata ja ryytimaa kääntää. Maalia raaputtaa ja vene tervata. Saatana! Juuri tätä varten olen visusti vannonut, etten koskaan mökkiä hanki. Aina on jotain rassaamista. Ja meikäläiselle riittää, kun kotona eukko rassaa. Onneksi tajusin heittäytyä muka huonovointiseksi, ja sillä varjolla olen vetkutellut kaikkea vähänkin raskaampaa. Mutta ei tämä ulkohuussissa pakoilukaan ole ruusuilla tanssimista. Joka helvetin hetki on joku inisevä ötökkä joko pistämässä tai tunkemassa jostain ruumiinaukosta sisään. Kun oli ensimmäisen illan tappanut hyttysiä kuin hullu, niin Matti – tämä serkkuni – neuvoi muka loistavan tavan päästä hyttysten haitasta eroon. Käski juoda pullon kossua ja antaa hyttysten pistää oikein ura...

Supersankarielokuvat ovat olleet viime vuosikymmeninä Hollywoodin keihäänkärki, kun rahaa on tahkottu teatterien lippuluukuilla. Nyt inflaatio on alkanut nakertaa niiden suosiota, mutta yhä niitä putkahtelee esiin kuin sieniä sateella. Ja niin kauan kuin markkinointikoneisto jaksaa nostaa hypeä, yhtä kauan studiotkin niitä tuottavat. Ihmiset tarvitsevat viihdettä, se on selvää. Ja supersankari tietysti aina lopulta voittaa. Samasta syystä nykyisin valkokankailla temmeltävät hahmot seikkailivat aiemmin sarjakuvalehtien sivuilla. Tosin silloin niitä luki nuoriso – nyt ne ovat koko perheen suosikkeja, vauvoista vaareihin. Myös Suomessa on yritetty luoda supersankarielokuvia. Rendel tuli ja meni, tosin vaatimattomalla menestyksellä. Ainoa todellinen nappisuoritus oli Sisu , joka otti yleisönsä myös muualla maailmassa. Mutta mitä supersankari oikeastaan on? Miksi ne ovat meille niin tärkeitä? Ja millainen voisi olla suomalainen supersankari? Lähdin selvittämään asiaa, ja pian minulle vihja...

Terveiset täältä Dubaista, Arabiemiraattien pääkaupungista. Istun tällä hetkellä maailman suurimman kauppakeskuksen porsliinilla ja ihmettelen miten työmoraali voikaan olla täällä niin huipussaan. Odottelin tuossa ennen tähän koppiin pääsyä lyhyen hetkeen vuoronani ja kun edellinen käyttäjän tuli ulos, niin käymälässä päivystävä iloinen siirtotyöläinen ampaisi kuin raketti edestäni koppiin. Tuumin että nyt on kova hätä hänelläkin, kun noin suoraviivaisesti edestäni sisään ryntäsi. - Mitä vielä! Kaveri siivosikin vessan katosta lattiaan alta viidentoista sekunnin. Lastoi lattian, täällä kun jengi tykkää mieluummin pestä käsisuihkulla ryppyreiän kuin pyyhkiä, ja vettä jää siis yleensä lattialle. Iloinen siivooja desinfioi kannet ja vetonupikan, viikkaisi paperirullan ensimmäisestä arkista joutsenen ja suihkutti jotain itämaista parfyymiä, jotta edellisen tekoset eivät niin haisi. Voitteko kuvitella miltä tuoksuu kakan ja itämaisen makean aromin miksaus? Se on todella pysäyttävä. - No mut...

  Punatiilinen talo sijaitsi rinteellä sen verran korkealla, että ilman suurempaa liioittelua saattoi puhua jopa näköalapaikasta. Vuonna 1971, kun talo oli paikalle rakennettu, ei ympäristö ollut vielä metsittynyt ja vajaan kilometrin päästä alkavalle merelle oli huomattavasti parempi näkymä. Mutta vuodet olivat kasvattaneet tuuhean kuusikon näköalan eteen. Kiikareilla saattoi vielä puiden latvuston takaa erottaa tankkerin lipuvan horisontissa. Muutoin ei vieras välttämättä edes tajunnut alueen olevan niinkin lähellä merta. Metsää ei kukaan suostunut kaatamaan – se kun oli suuren metsäyhtiön maata. Päätökseen saattoi vielä vaikuttaa se, että joku muisteli jonkun harvinaisen ötökän joskus sieltä löytyneen. Vai pelättiinkö liito-oravan pesäpuiden katoavan? Tiedä häntä. Mutta metsä oli ja pysyi. Rinteellä sijaitsevaa punatiilistä taloa asuttivat viisikymppiset Kauko ja Hellä Virtanen. Talon he olivat aikoinaan rakentaneet kodiksi kasvavalle perheelle. Lapsia olikin vuosien saatossa si...