Suomalainen supersankari

Supersankarielokuvat ovat olleet viime vuosikymmeninä Hollywoodin keihäänkärki, kun rahaa on tahkottu teatterien lippuluukuilla. Nyt inflaatio on alkanut nakertaa niiden suosiota, mutta yhä niitä putkahtelee esiin kuin sieniä sateella. Ja niin kauan kuin markkinointikoneisto jaksaa nostaa hypeä, yhtä kauan studiotkin niitä tuottavat.

Ihmiset tarvitsevat viihdettä, se on selvää. Ja supersankari tietysti aina lopulta voittaa. Samasta syystä nykyisin valkokankailla temmeltävät hahmot seikkailivat aiemmin sarjakuvalehtien sivuilla. Tosin silloin niitä luki nuoriso – nyt ne ovat koko perheen suosikkeja, vauvoista vaareihin.

Myös Suomessa on yritetty luoda supersankarielokuvia. Rendel tuli ja meni, tosin vaatimattomalla menestyksellä. Ainoa todellinen nappisuoritus oli Sisu, joka otti yleisönsä myös muualla maailmassa.

Mutta mitä supersankari oikeastaan on? Miksi ne ovat meille niin tärkeitä? Ja millainen voisi olla suomalainen supersankari?

Lähdin selvittämään asiaa, ja pian minulle vihjattiin oikeasta henkilöstä, jonka kanssa minun kannattaisi aiheesta keskustella. Keuruun yliopiston virkavapaalla oleva kirjallisuustieteen professori ja väitöskirjaa viimeistelevä tohtori Harri Muhku. Saamani tiedon mukaan juuri hän parhaiten osaisi valaista mieltä askarruttavia kysymyksiä.

Saapuessani hänen kotiovelleen havaitsin, että näinkin lukenut mies oli valinnut kodikseen tuiki tavallisen kerrostaloyksiön Hervannassa. Oven avasi vanhempi mieshenkilö, jonka ensivaikutelma oli hyvin eksentrinen. Ihan joka päivä ei tapaa ihmistä tupakkatakissa ja maissipiippu suussaan. Ystävällisesti hän tervehti minua ja saatuaan tietää aikeeni kutsui minut asuntonsa kirjastohuoneeseen – joka paljastui pian keittiöksi, vuorattuna kirjahyllyillä. Osa kirjallisuudesta lojui hellan päällä, ja uunin lasiluukku paljasti myös sen olevan kirjavarasto. Hän kehotti ystävällisesti istumaan recamier-nojatuoliin, josta hän siirteli ensin nipun sarjakuvalehtiä lattialle. Sitten hän itse istuutui toiseen tuoliin, sytytti sammuneen piippunsa ja kävimme asiaan.

Pyysin Harri Muhkua kertomaan oman näkemyksensä mahdollisen suomalaisen supersankarin asusteesta. Millainen olisi suomalaisen supersankarin puku? Hymähdettyään kysymykselleni hän kertoi ensin taustaansa. Kirjallisuuden ohessa hän oli jo vuosikymmeniä sitten hurahtanut sarjakuviin. Ne olivat kertakaikkiaan imaiseet hänet tutkimaan yhä syvemmin supersankarisarjakuvien filosofista maailmankuvaa, ja hänen kohta valmis väitöskirjansa käsitteli juuri tätä aihepiiriä.

Ja mikä oli Harri Muhkun mielestä suomalaisen supersankarin asu?
”Se on ehdottomasti tuulipuku”, vastasi Muhku.

Hänen mukaansa tuo 1960–70-luvuilla kansalliseksi hittivaatteeksi noussut tekokuituinen ulkoiluvaate rantautui Suomeen aikanaan jyväskyläläisen liikunnanopettajan Mauri Jormakan mukana ja juurtui osaksi suomalaista identiteettiä. Niinpä suomalaisella supersankarilla oli oltava sinivalkoinen tuulipuku.

Koetin mielessäni saada kuvaa Teräsmiehestä tutun punaisen asun tilalla sinivalkoisessa tuulipuvussa kun Muhku jatkoi ääni innosta väristen: ”Ja mitä tuulipuvun alla olisi? – Luonnollisesti Black Horse -kerrasto, Marimekon kuosilla, tottahan toki!”

Harri Muhku nousi tuolistaan ja alkoi astella ympäri kirjastoa – tai siis keittiötä – kuin Sherlock Holmes ratkoessaan rikosta. Piippu suussa ja tupakkatakki päällä hänen olemuksestaan kieltämättä huokui jotain samaa.

Hän jatkoi esitelmöimällä, että jaloissaan sankarilla olisi kesäisin Crocsit ja talvisin Pomarfinin GORE-TEX-kengät, jotka suojaisivat häntä hyytävimmissäkin olosuhteissa. Käsissään hänellä olisi kotimaisesta lampaanvillasta neulotut merinovillaiset hanskat.

Tuskin ehdin edes esittää kysymystä päähineestä, kun hän totesi sen olevan – mikäpä muu – kuin vanha kunnon Järvisen pipo. Se 70-luvulla jokaisen suomalaisen päähän liimattu puna-valkoinen päähine, jossa sinisellä pohjalla kiersivät valkoiset J-kirjaimet. Nyt pohjolan oma supersankari oli, kirjallisuustieteen professori Harri Muhkun mukaan, löytänyt oikean muotonsa.

Oliko suomalainen supersankari atleetti? Muhkun mukaan ei – ennemminkin kotletti. Vatsakas, vähähiuksinen, helposti rasvoittuva tukka ohimoilla, punakka nenä kesät talvet. Tupakointi ei ehkä enää kuulunut repertuaariin, mutta ajankuvaan sopi, että rintataskussa kulki nuuskarasia. Siitä sankari sai muljauttaa tarpeen tullen uuden annoksen huulen alle, ikeniä tuhoamaan, totesi Muhku hieman sarkastiseen sävyyn.

Puhuimme myös supersankarimme majapaikasta. Ei suinkaan oma pohjolan sankarimme asunut pohjoisnavalla Yksinäisyyden linnakkeessa kuten Teräsmies, eikä lepakkoluolassa kuten Bruce Wayne. Ei – oma supersankarimme palaisi illaksi tuulipuku kahisten kotiin yksiöönsä Jakomäkeen. Siellä hän heittäytyisi Ikean sohvalle, katsoisi iltauutiset ja söisi taloudestaan tarkkana, alennuslaarista löytämänsä päiväysvanhan mikroaterian.

Kysyessäni syytä alennusvanhaan kääntyi Muhkun puhe sankarimme toimeentuloon. Koska supersankarointi ei olisi varsinainen työ, ei siitä palkkaa saisi. Kelan työttömyyskorvauksella olisi tultava toimeen, sillä päivittäiset sankarityöt eivät jättäisi aikaa ansiotyölle. Eikä se sankariamme haittaisi – olisihan sankaruus jokaisen pojan unelma-ammatti.

Mutta mikä sitten olisi suomalaisen supersankarin nimi? Tässä vaiheessa professori Muhku piirsi kädellään ilmaan suuren M-kirjaimen ja ilmoitti juhlavasti:
”Matti!”

Hän kuvaili, kuinka suomalaisen supersankarin tuulipuvun rinnassa loistaisi suuri M, kuten Matti. Ja mikäpä muukaan olisi yhtä hyvä ja ennen kaikkea suomalainen nimi. Professori Muhku mainitsi, ettei se kylläkään ollut täysin alkuperäinen suomalainen nimi, vaan pohjautui hepreankieliseen nimeen Mattithaju, joka tarkoitti Jumalan lahjaa. Eli siltäkin osin valinta oli napakymppi.

Mitä sitten super-Matin toimenkuvaan kuuluisi? Mikä olisi professorin mielestä suomalaisinta supersankarointia?

Professori Muhkun mukaan supersankarimme valvoisi aamuisin, ettei pankin jonossa olevat eläkeläiset mellakoisi, vaan odottelisivat vuoroaan asiallisesti. Matti kirjoittaisi kaikkiin mahdollisiin yleisönosastopalstoihin, ottaen kantaa päivänpolttaviin aiheisiin.

Hänet voisi nähdä myös spreijaamassa koe-eläinten vastaisia tageja siltojen alle, piirtämässä viiksiä vaalimainosten naamoihin ja etsimässä tyhjiä tölkkejä kauppojen roskiksista.

Välillä Matti kiusaisi pysäköinninvalvojia: hän käyttäisi supervoimiaan kääntääkseen autojen parkkikiekkoja eteenpäin. Kansalaistottelemattomuus olisi osa hänen identiteettiään. Välistä hän liimailisi ale-lappuja Lidlin tuotteisiin, jotta vähävaraiset saisivat pientä säästöä arjessaan.

Olisi Matti myös jakomäkeläisellä bussipysäkillä, jossa hän kenties pitäisi seuraa jollekin rappioalkoholistiksi langenneelle yksinäiselle sielulle – välillä samasta pullosta ryypiskellen. Yhdessä nämä elämänsä sankarit koettaisivat parantaa maailmaa, välillä Matin piipahtaessa tekemään omia urotekojaan.

Näihin sanoihin professori päätti esitelmänsä aiheesta Suomalainen supersankari. Hänellä tuntui olevan erinomainen ja perusteellinen kuva siitä, millainen tämä olisi.

Ja totta vieköön – kyllä tästäkin kai Hollywoodissa saisi elokuvan aikaiseksi.