Toive - Novelli

 

Punatiilinen talo sijaitsi rinteellä sen verran korkealla, että ilman suurempaa liioittelua saattoi puhua jopa näköalapaikasta. Vuonna 1971, kun talo oli paikalle rakennettu, ei ympäristö ollut vielä metsittynyt ja vajaan kilometrin päästä alkavalle merelle oli huomattavasti parempi näkymä. Mutta vuodet olivat kasvattaneet tuuhean kuusikon näköalan eteen. Kiikareilla saattoi vielä puiden latvuston takaa erottaa tankkerin lipuvan horisontissa. Muutoin ei vieras välttämättä edes tajunnut alueen olevan niinkin lähellä merta. Metsää ei kukaan suostunut kaatamaan – se kun oli suuren metsäyhtiön maata. Päätökseen saattoi vielä vaikuttaa se, että joku muisteli jonkun harvinaisen ötökän joskus sieltä löytyneen. Vai pelättiinkö liito-oravan pesäpuiden katoavan? Tiedä häntä. Mutta metsä oli ja pysyi.

Rinteellä sijaitsevaa punatiilistä taloa asuttivat viisikymppiset Kauko ja Hellä Virtanen. Talon he olivat aikoinaan rakentaneet kodiksi kasvavalle perheelle. Lapsia olikin vuosien saatossa siunaantunut useampia, ja kaikille uudesta kodista löytyi huone. Vuodet rinteellä olivat vierineet – ja samoin lapset pesästä. Samalla, kun kuusimetsä hiljalleen kasvoi näköalan eteen, kasvoi muutoin toisiaan rakastavan Kaukon ja Hellän väliin näkymätön muuri, joka hiljalleen karisteli arkipäivistä kaiken romantiikan ja tarpeen näyttää tunteita. Tilanteeseen tyydyttiin, totuttiin, eikä näistä asioista sen kummemmin puhuttu tai terapioitu. Ei tuntunut olevan tarvetta. Ainakaan Kaukon mielestä. He asuivat yhdessä, kaksi tavallista Virtasta. Vaikka ajoittain tuntuikin, että jotain elämästä puuttui.

Kauko oli hiljalleen jättäytynyt pois työelämästä, samoin Hellä, joka oli elämänuransa tehnyt kaupan alalla – tarkemmin sanottuna kassan takana. Kauko oli aiemmin ollut yrittäjä, ja myytyään yrityksensä talous oli sen verran turvattu, ettei töihin kummankaan ollut enää tarvetta mennä. Hellä oli varsin tyytyväinen tilanteeseen. Kun kolmekymmentä vuotta polkee kaupan kassalla ostoshihnaa, niin jossain kohtaa se hihna hirttää kiinni ja työtä saa kyllikseen. Kun taloushuolia ei enää ollut, ei Hellän tarvinnut pitää huolta Elannosta eikä elannosta. Vapaa-aikaa heillä molemmilla siis oli, mutta eivät he sitä liiemmälti yhdessä viettäneet.

Aamulla Kauko lähti jokapäiväiselle lenkille. Reitti suuntautui perinteiseen tapaan kuntopolkua pitkin kohti mereen rajoittuvan metsän reunaa. Siellä se kaartoi takaisin, ja rauhallisesti käveltynä matkaan sai kulumaan aika lailla tunnin. Kiire Kaukolla ei ollut. Päästyään irti yrittäjän oravanpyörästä hän oli päättänyt, ettei nyt olisi enää ikinä minnekään hoppu. Viisikymmenvuotislahjaksi saatu Omegan-rannekello oli päätynyt lojumaan pöytälaatikkoon – sitä ei enää tarvittu. Lienee vetokin siitä loppunut jo vuosia sitten. Kenties samoihin aikoihin, kun kantajallakin alkoi olla samansuuntaisia tuntemuksia. Kun stressaantuneen ja kireän yrittäjän pinna vihdoin löystyi yrityskauppojen jälkeen, sai siis loppua veto myös kellosta. Vaikka pariskunnalla oli aikaa eikä rahastakaan ollut tiukkaa, he eivät matkustelleet ulkomaille. Ei siis tarvinnut seurata junien tai lentojen aikatauluja. Ei ollut käyttöä kellolle. Kauko oli vapaaherra, joka nautti kiireettömyydestä – ja ajoittaisesta tylsyydestä.

Kävellessään Kauko mietti milloin mitäkin. Ajatuksissa kävelylenkki sujui kevyemmin. Kauko oli urallaan toiminut puukaupan parissa, ja edelleen hän kävellessään katseli metsikköä sillä silmällä, mitä hintaa millaisesta metsäalueesta saisi: olivatko rungot suoria, lehdet terveen näköisiä ja oliko riittäviä harvennushakkuita tehty. Ei siis voinut sanoa, ettei Kauko nähnyt metsää puilta. Kauko oli juuri ihmettelemässä erityisen mutkikkaan puun runkoa ja siinä istuvaa nököttävää eriskummallisen näköistä lintua, kun hänen katseensa kiinnittyi rannan tuntumassa meressä kelluvaan pulloon. Hän jäi katselemaan sitä. Hänen mieleensä tuli jostain sana pulloposti. Hän hymähti. Mutta katsoessaan tarkemmin kelluvaa pulloa sen sisällä näytti olevan rullalla jotain. Kenties paperia. Kauko asteli rantaan ja arvioi katseellaan pullon olevan sen verran kaukana, että olisi parempi onkia se maihin jollain kättä pidemmällä. Sattumalta vieressä oli pitkä puusta pudonnut oksa, joka sai toimittaa keksin virkaa. Pullo oli pian maissa ja Kaukon hyppysissä.

Pullossa oli tiiviisti korkki paikoillaan, ja sisällä todellakin oli rullalla oleva paperi. Kauko pyöritteli korkin irti, kaiveli paperin pullosta ja varoen avasi sen. Paperiin oli kirjoitettu lyijykynällä:

– Mitä ikinä tahdot, se toteutuu yhden kerran. Kirjoita se paperiin ja laita pullo takaisin mereen.

Kauko hymyili itsekseen ja mietti. – No jo on! Ipanoiden kepposia.
Hän oli jo viskaamassa pullon takaisin mereen, kun hänen mieleensä juolahti, että laitetaanpa pila kiertämään. Hän kaivoi taskustaan kynän ja kirjoitti paperiin:

– Rahaa!

Kauko sujautti paperin pulloon ja viskasi sen kauas merelle. Sitten hän palasi kuntopolulle ja jatkoi muita asioita mietiskellen eteenpäin. Mutta pian hänen katseensa kiinnittyi maassa lojuvaan pieneen ruskeaan pussiin. Kauko pysähtyi ja poimi sen maasta. Se oli rahakukkaro. Kauko avasi sen, ja siellä oli tukku 20 euron seteleitä. Muutoin kukkaro oli tyhjä. Kukkarossa ei ollut mitään, mistä voisi päätellä, kenelle se kuului. Kauko vilkaisi ympärilleen, eikä muita ihmisiä tuntunut olevan mailla halmeilla. Hän otti rahat taskuunsa ja linkaisi tyhjän kukkaron kauas metsään. Iloisena löydöstä hän jatkoi matkaa nyt hieman reippaammalla askeleella.

Vaikka Kaukolla ei pikkurahasta ollut puutetta, tuntui hienolta löytää tuollainen yllättävä rahatukku. Mielessä käväisi hieman samanlainen ilon tunne kuin aiemmin työuralla, kun oli saanut ison kaupan aikaiseksi. Voittajan olo. Sitten hänen mieleensä juolahti pullo ja se, mitä hän oli kirjoittanut paperiin. Rahaa. Kauko huvittui ajatuksesta, että rahat olisivat tosiaan löytyneet sen vuoksi, että hän oli kirjoittanut piloillaan yhden sanan ipanoiden pulloon. Hän hymähti omalle mielikuvitukselleen. Hän jatkoi matkaa kohti kotiaan ja mietiskeli, mihin yllättävän rahasumman käyttäisi.

Seuraavana päivänä Kauko oli jälleen kävelyllä tuttua reittiään pitkin. Jälleen hän huomasi saman pullon. Se oli tällä kertaa rannassa, aika lailla samalla sektorilla kuin edellisenä päivänä. Kauko pysähtyi ja suunnisti pullon luo. Jälleen hän avasi korkin ja otti paperin ulos. Paperissa oli taas sama viesti, jonka mukaan saattoi toivoa mitä vaan. Mutta Kaukon kirjoittamaa sanaa rahaa siinä ei ollut. Ei myöskään minkäänlaista jälkeä, että sana olisi pyyhitty pois. Paperi näytti siltä, ettei siihen oltu koskaan mitään kirjoitettukaan. Kauko mietti. Loogisena ja selväjärkisenä miehenä hän ei tietenkään voinut uskoa, että mokoma pullo ja paperipala toteuttaisivat mitään toiveita, mutta silti hän huomasi pian kirjoittavansa lappuun tekstin:

– Toivon, että Vänttinen myy joutomaansa minulle.

Kaukon toiveessa mainittu Vänttinen oli hänen naapurinsa, jolla oli niin sanotulla joutomaan osuudella vanha, kaatumispisteessä oleva ja Kaukon mielestä ihan helvetin ruma aitta. Kauko oli monet kerrat houkutellut Vänttistä purkamaan maisemaa pilaavan rakennuksen, mutta Vänttinen ei ollut ajatuksesta innostunut. Se oli sen verran kaukana hänen omasta päärakennuksestaan, ettei se hänen maisemaansa pilannut. Viimeisenä oljenkortena Kauko oli yrittänyt saada Vänttistä myymään osan joutomaasta hänelle, jotta hän uutena ostajana olisi voinut rötiskön purattaa. Tähän Vänttinen ei kuitenkaan suostunut.
Nyt Kauko siis sujautti toiveensa pulloon ja, liiemmälti ihmeisiin uskomatta, viskasi pullon mereen. Perään hän hihkaisi:
– Laita nyt, meri, parastasi!

Sitten hän lähti oikaisemaan eteenpäin kuntopolkua. Ei ollut Kauko kovin montaa askelta ehtinyt ottaa, kun hänen taskustaan kantautui puhelimen soittoääni.
– Kukas kumma se siellä? tuumi Kauko ja kaivoi puhelimen esiin. Nähdessään soittajan olevan naapuri, kyseinen Vänttinen, hän tunsi, kuinka vatsanpohjassa joku liikahti. Yhteensattuma vaikutti mahdottomalta. Epäuskoisena Kauko vastasi puhelimeen.
– Te… terve, Vänttinen.
– Terve, Virtanen. Kuules, menen suoraan asiaan, kuului Vänttisen ääni puhelimesta. – Myyn sulle sen joutomaan, jos vielä haluat. Laitettiin meidän talo myyntiin ja löydettiin ostaja, jolla ei ole joutomaalle käyttöä. Eli jos se kiinnostaa, niin tehdään kaupat.
Kauko ei meinannut saada sanaa suustaan, mutta sai kuitenkin viimein kakistettua ulos:
– Juu, kyllä kiinnostaa.
– Hyvä. Mä palaan asiaan, kun saan tehtyä paperit. Käykö näin? kysyi Vänttinen.
– Juu, sopii, vastasi Kauko.

Puhelu päättyi. Kauko seisoi kuntopolulla ja tuijotti puhelintaan. Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut? Tämä ei enää voinut olla lasten pilaa. Ja todennäköisyys sille, että kyseessä olisi vain sattuma, oli erittäin pieni – jopa mikroskooppinen. Kauko tunsi olonsa rauhattomaksi. Hänen piti päästä puhumaan tästä jollekin. Onneksi Hellä oli kotona. Hänen puheilleen Kauko päätti päästä.

Kotona Kauko istutti Hellän sohvalle. Hän kertoi pullosta ja paperiin kirjoittamistaan toiveista, löytyneestä kukkarosta sekä Vänttisen puhelusta. Hellä kuunteli tarinaa samalla, kun teki kotiaskareitaan.
– Sinä löysit rahaa? Nehän pitää palauttaa, tokaisi Hellä.
– Ei tässä nyt ole rahasta kyse. Vaan näistä toiveista ja niiden toteutumisesta.
Hellä ei ollut vakuuttunut tarinasta ja vannotti Kaukoa selvittämään rahojen omistajan. Hellä oli pohjimmiltaan rehellinen ja suoraselkäinen, eikä heillä varsinaisesti ollut rahasta pulaa. Kaupan kassalla hän oli tottunut olemaan äärimmäisen tarkka vaihtokassan määrästä ja tilityksistä. Siitä asenteesta ei noin vain pääse irti. Kauko lupasi selvittää, kenelle rahat kuuluivat. Hellä ei myöskään uskonut tarinaa pullosta ja toiveista.
– Kuule, Kauko. Se on hienoa, jos sinä tuommoiseen uskot, oli Hellän vastaus.

Kauko hieman kimmastui, kun vaimo ei meinannut millään uskoa hänen kertomaansa.
– Johan nyt on kumma! Vai et usko? Huomenna lenkillä menet kirjoittamaan jonkun sinun toiveen. Sitten nähdään, miten suu pannaan. Mitäs toivot? hän kysyi kiihtyneenä.
Hellä huomasi yleensä niin tasaisen puolison kiihtymisen ja rauhoittaakseen – ja samalla päästäkseen eroon koko puheenaiheesta – vastasi napakasti:
– Kuules, olisihan se hienoa vielä mahtua siihen toissa vuonna ostettuun mekkoon. Toivo sitä.
– Sen minä toivon. Sitten näät! täräytti Kauko.

Ja seuraavana päivänä Kauko onki taas tutun pullon merestä ja kirjasi lupauksensa mukaan Hellän toiveen paperiin. Hän viskasi pullon takaisin veteen ja lähti lähes puolijuoksua kotiin. Tuskin oli Kauko ulko-ovesta sisään päässyt, kun Hellä kiiruhti häntä vastaan. Kauko tulkitsi Hellän kasvoilla olevan ilmeen ensin kauhistuneeksi, mutta se vaihtui nopeasti iloiseen hymyyn, jonka säestyksellä Hellä kajautti:
– Kauko! Se sopii! Minä en ymmärrä, mitä on tapahtunut, mutta mekko sopii. Minä olen kai laihtunut sen verran huomaamatta.
– Etkä ole! kajautti Kauko. Pullo sen teki!
Hellä katsoi Kaukoa epäuskoisesti. – Voiko se tehdä niin…?
– Voi, vastasi Kauko. Joko nyt uskot?
– Noh… niin kai sitten, vastasi Hellä ja lähti enempiä keskustelematta iloisesti sovittamaan muita vaatteita.

Kauko istahti sohvalle ja tuumasi. Tässä oli nyt käsillä semmoinen Sampo, ettei siitä tohtinut muille kertoa. Pullo teki mitä pyysi. Mutta kuinka pitkään? Sitä ei voinut tietää. Mutta toistaiseksi kaikki toiveet toteutuivat. Nyt pitäisi siis harkita tarkkaan, mitä pyytää. Kaukon tuumauksen keskeytti Hellä, joka tuli olohuoneeseen kädessään vaatteita.
– Kauko! Nyt minä en ymmärrä! Eivät nämä muut vanhat vaatteet sovi. Vain se mekko. En… en ole laihtunut! totesi Hellä pettyneenä ja lysähti sohvalle istumaan, sylissään kasa liian pieneksi käyneitä vaatteita.
Kauko katsoi vaimoaan ja tokaisi: – Sinä toivoit, että mahdut siihen mekkoon. Et toivonut laihtuvasi. Sinun toive ei ollut tarkkaan harkittu!
– Kauko, nyt sinun pitää kirjoittaa uusi toive, että saan kiloja pois, sanoi Hellä päättäväisesti.
Mutta Kauko oli päättänyt, että yksi toive vaimolle saa riittää – kunhan tämä uskoo häntä eikä leimaa mielipuoleksi väitteineen. Nyt Kauko keskittyisi omiin toiveisiinsa.
– Et sinä kiloja tarvitse pois saada. Olet ihan hyvässä lihassa, tuumasi Kauko ja mietti, mitä seuraavaksi pyytäisi.

Seuraavana aamuna Kauko lähti reippaasti aamulenkille tuttua reittiä pitkin. Hän ei huomannut, kuinka Hellä lähti hänen perässään, pitäen kuitenkin reilun välimatkan. Hellä oli päättänyt selvittää pullon löytöpaikan. Ja taas samoilta sijoilta Kauko pullon löysi ja kirjasi uuden toiveen:
– Tuuheat hiukset.

Kauko oli jo vuosia stressannut harvenevaa päätään, jonka suojaksi hän oli yrittänyt ohimoiltaan hiuksia sukia. Vaikka tämä puolisokeita ventovieraita ehkä hämäsi, muistutti Hellä häntä, että se kuuluu ikääntymiseen ja on ihan normaalia. Tuo termi ikääntyminen oli se, joka Kaukoa vaivasi. Ehkä, jos hiukset alkaisivat taas kasvaa, ei ikääntyminen tuntuisi niin pahalta. Kauko sujautti paperin pulloon ja heitti pullon mereen. Toimitusta seurasi Hellä kauempaa.
– Vai täältä se pullo löytyy, hän mietti puoliääneen.

Aamulla Kauko katsoi itseään peilistä ja siveli päätään. Uusia hiuksia selvästi pursui esiin kiiltävästä kaljusta. Kauko oli silminnähden tyytyväinen.
– Lähdetkö kävelylle? kysyi Hellä.
– En… hieman myöhemmin. Täytyy tuumata. Käyn kaupungilla asioilla ja ehkä sitten.

Kaukolla oli ennakkoon sovittu tapaaminen, jota ei voinut siirtää, vaikka hän itse olisi mieluummin kiirehtinyt taas pullon luo uutta toivetta kirjaamaan. Kauko suuntasi autolla kaupunkiin, ja heti kun auton takavalot katosivat tien mutkan taakse, lähti Hellä puolijuoksua kohti rantaa ulkoilureittiä pitkin. Rannalla Hellä etsi katseellaan pulloa ja löysi sen. Hän avasi korkin ja paperirulla sujahti pullosta ulos. Siinä oli ohjeteksti toiveen esittämisestä, aivan niin kuin Kauko oli kertonut. Hellä otti kynän taskustaan ja kirjoitti:
– Haluan, että vaatteet ovat aina sopivia minulle.

Paperi pulloon ja pullo mereen – niin kuin Kaukokin oli tehnyt. Sitten Hellä lähti kiireesti kotia kohti.

Hellä oli tuskin ulko-ovesta päässyt sisälle, kun hänen yllätyksekseen Kauko palasi myös reissultaan. Kiireellä oli ajettu, mietti Hellä, kun näin nopeasti palasi. Nopeasti Kauko vaihtoi ulkoiluvaatteet ylleen, huikkasi nopean hei vaimolleen ja lähti samantien kävelylenkille kohti merta. Hellä ei omasta rannalla käynnistään mitään maininnut, vaan meni vaatekaapilleen ja alkoi sovitella vaatteita. Ja juuri niin kuin hän oli odottanut, ne kaikki sopivat hänelle. Toteutuneen toiveensa Hellä päätti pitää omana tietonaan.

Meren rannalla Kauko etsi turhaan pulloa. Turhaan hän käveli rantaa edestakaisin ja melkein jo huhuili sitä. Lopulta hänen oli myönnettävä itselleen, ettei pulloa kertakaikkiaan ollut rannalla, ja hän lähti takaisin kotiin. Askel ei enää ollut yhtä ripeä kuin aikaisemmilla kerroilla.

Kotona Kauko istui synkeänä olohuoneessa. Hellälle hän ei omasta käynnistään rannalla kertonut, eikä Hellä vastaavasti hyvin istuvista vaatteista liiemmälti mainostanut. Kaukoa hieman ihmetytti – ja jopa ärsytti – vaimon iloisuus. Hän mietti kuumeisesti, miksei löytänyt pulloa. Se oli kuitenkin joka päivä ollut samoilla sijoilla. Oliko joku muu löytänyt sen? Sitten Kauko kiinnitti huomiota Hellän päällä olevaan mekkoon, jonka muisti heidän aikoinaan ostaneen ulkomaanmatkalta. Sen verran vuosia oli kulunut, että Hellällekin oli ikävuosia kertynyt – ja kiloja. Hellä oli kauan sitten surkutellut, ettei mekko mahdu. Miten se nyt saattoi olla päällä? Oliko Hellä käynyt rannalla? Olihan se mahdollista. Miksei Kauko ollut tajunnut esittää pyyntöä, ettei kukaan muu pääsisi toiveita esittämään? Asia piti selvittää.

Aamulla Hellä jälleen vienosti kyseli, oliko Kauko lähdössä kävelylle. Kauko aavisteli jotain olevan tekeillä ja kertoi jälleen lähtevänsä käymään ensin kaupungissa. Todellisuudessa hän ei ollut menossa kaupunkiin. Hän päätti näytellä lähtevänsä mutta jäädä lähistölle seuraamaan puolisonsa toimia. Teatraalisesti Kauko lähti, mutta pysäytti auton läheisen mutkan taakse ja jäi kauempaa valvomaan taloa. Ja pian Hellä sieltä ulos astelikin, ja reitti näytti vievän kohti ulkoilupolkua ja merenrantaa.

Kauko seurasi Hellää tämän astellessa rantaan. Tämä näytti selvästi tietävän, mitä etsi. Ja niin Hellä havaitsi pullon, noukki sen merestä, onki paperin ja otti kynän. Pian hän kirjoitti toiveensa paperiin – huomaamatta Kaukoa, joka lähestyi häntä. Kauko pääsi aivan Hellän taakse ja sanoi:
– Vai meinaat itseesi käyttää toiveen?
Hellä havahtui ääneen ja kääntyi katsomaan. Kauko oli yllättänyt hänet, eikä hän heti osannut vastata.
– Itsellesi kuitenkin taas toivot jotain. Arvasin niistä ihmeellisen sopivista vaatteista, että olet löytänyt pullon.
Hellä näytti ensin nolostuneelta, mutta suoristi sitten ryhtiään ja sanoi napakasti:
– Ei pullo ole yksin sinun omaisuuttasi. Se täyttää yhtä lailla minunkin toiveet!
– Ei toiveita kannata tuhlata kaiken maailman hömpötyksiin! sanoi Kauko uhmakkaasti. – Anna paperi minulle, minulla on toive valmiina!
Kauko yritti napata paperia, mutta Hellä ei suostunut antamaan sitä.
– Et ota. Toivot taas jotain älyttömyyksiä – tontteja ja omaisuutta…
– Itse tuhlaat toiveet aivan turhiin asioihin…

Kun Kauko yritti tavoitella paperia, lipesi Hellän toisessa kädessä pitelemä pullo hänen kädestään, putosi suoraan kiven päälle ja hajosi. Kauko ja Hellä pysähtyivät niille sijoilleen. Molemmat tuijottivat sanattomina maassa olevia sirpaleita. He vilkaisivat toisiaan ja rauhoittuivat. Hetken aikaa he seisoivat puhumatta mitään. Sitten Kauko sanoi:
– Se siitä sitten… kai.
– Niin, vastasi Hellä.

Kauko katseli lasinsiruja.
– Sirpaleet tuottavat onnea, sanovat, hän pyyhkäisi nenänvarttaan ja katsoi puolisoaan.
– Niin kai, vastasi Hellä.
Kauko vilkaisi paperia Hellän kädessä.
– Mitä… mitä sinä toivoit?
Hellä katsoi paperia ja näytti sitä Kaukolla, joka luki tekstin. Kauko katsoi paperia pitkään, katseli hetken aikaa merelle. Sitten hän katsoi Hellää silmiin. Hän otti tätä kädestä ja sanoi:
– Tuon toiveen minäkin voin toteuttaa.

Kauko hymyili ja huomasi Hellän hymyilevän takaisin.

He lähtivät astelemaan eteenpäin kuntopolkua. Kauko tarttui Hellää kädestä.  Jossain kauempaa lauloi peippo. Tuuli puhalteli mereltä ja heilutteli rantapuiden lehtiä. Tuuli tarttui myös Hellän kädessä olleeseen paperiin, joka lähti leijailemaan ja laskeutui jonkin ajan päästä rannan tuntumaan. Pieni oravanpoikanen vipelsi rannassa etsien syötävää. Se meni tutkimaan paperia. Oravanpoika ei tietenkään osannut lukea, mutta jos se olisi osannut, se olisi ymmärtänyt, että paperissa luki:

– Anna minulle rakkautta.