Seniorikodissa

 Tervehdys täältä Naapurivaaran seniorikodin Inva-vessasta.

Ei tarvitse pelästyä – en ole invalidisoitunut. Ajattelin vain käyttää tilaisuuden hyväkseni ja valitsin tämän vessan, koska näissä Inva-vessoissa on mukavasti kahvat helpottamassa pytylle käymistä ja pytyltä nousemista.

Tulin tänne seniorikotiin tervehtimään tätiäni, joka viettelee täällä ansaittuja eläkepäiviä. Päivät sujuvat leppoisasti sängyssä maaten ja syöden. Siinäpä ne tärkeimmät.

Päivään tuovat jännitystä sellaiset asiat kuten se, onko lounaaksi tarjottava sose lusikalla syötävää vai pillillä imettävää. Hampaat kun ovat menneet, ei paljoa näkkäriä voi rouskuttaa.

Toinen jännityksen aihe täällä on – ja siitä mummelit itse asiassa lyövät keskenään vetoa – kuka heittää ensimmäisenä lusikan nurkkaan. Oikein arvannut saa muiden päivän Diapam-annokset. Tätini alkaa olla jo aika haka arvaamaan. Hänelle onkin muodostunut huoneensa pöytälaatikkoon aikamoinen arsenaali pillereitä. Sillä määrällä voisi käydä jo kauppaa paikallisten pilleritrokareiden kanssa.

Mutta ei tätini onneksi sellaiseen halua sotkeutua. Omien sanojensa mukaan hän pitää pillerireserviä siitä syystä, että jos joskus tulee tarve ottaa kohtalo omiin käsiinsä, on sitten mitä käyttää. Ei tätini ole luovuttajatyyppi – hän on vain realisti, kun vierestä päivittäin tätä kalmarallia seuraa ja näkee kaikenlaisia kohtaloita.

Kerran hän on omien sanojensa mukaan harkinnut koko pilleriarsenaalin nappaamista kitusiinsa, mutta se ei suinkaan johtunut oman voinnin merkittävästä heikkenemisestä, vaan siitä, että joutui tuolloin jakamaan huoneen toisen kohtalotoverin kanssa. Tämä taas oli fanaattinen Salatut elämät -sarjan seuraaja. Kolmatta kuukautta täti joutui niitä päivittäin väkipakolla seuraamaan, ja naapuri vielä nauhoitti VHS:lle kaikki jaksot, jotta pääsi katsomaan niitä yhä uudestaan ja uudestaan.

Silloin tädillä kävi lähellä, ettei päättänyt päiviään – tai naapurin päiviä. Onneksi kohtalo puuttui peliin, ja eräs liian jännittävä Salkkarit-jakso aiheutti naapurille sydäninfarktin. Rauha hänen sielulleen – ja tädin hermoille.

Nyt alkaa hiljalleen kuulua tuolta oleskelutilasta pianon ääni. Siellä on kohta alkamassa yhteislauluhetki. Se on jännää, että vuodesta toiseen nuo ikivihreät Elämää juoksuhaudoissa ja Liljankukka ovat edelleen suosituimmat kappaleet näissä lauluhetkissä.

Luulisi, että väen vanhetessa alkaisi enemmän tulla toiveita laulaa Led Zeppeliniä tai Bob Dylania. Ehkä sitten joku päivä. Tosin näille asukkaille on varmaan ihan sama, mitä veisaavat – kaikilla on jonkinasteinen Alzheimer, hyvä kun muistavat oman nimensä. Jokainen päivä on siis uusi mahdollisuus. Kirjaimellisesti.

Eli laulusta päätellen on aika alkaa suunnitella poistumista tästä laitoksesta.
Ja – kas, täältä näemmä on päässyt vessapaperi loppumaan.
No, ei se mitään. Ovat laittaneet kätevästi tänne tällaisen soittokellon. Narusta vetämällä saa varmaan huonepalvelun paikalle.

Ja niin – täällähän on kaikilla vankka kokemus, joten noinkohan saisin vielä pyyhkäisyn talon puolesta?

Eli minäpä teenkin niin, että kun hoitaja saapuu, niin kerron hänelle, että olisi aika pyyhkäistä.